Harri sulki peltikaapin oven ja istahti kuluneelle penkille. Tuo kaappi oli tullut avattua ja suljettua lukuisia kertoja viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Sillä erotuksella tosin, että nyt kaappi oli tyhjä. Kaappiin kertyneet käyttötarvikkeet oli pääasiassa sullottu eväslaukkuun ja haalarit palautettu pesusäkkiin. Työturvallisuuskengät lähtisivät kyllä kotiin mukaan. Harri huokaisi syvään. Nyt olivat aikaiset aamuherätykset ohi. Huomenna hän voisi tehdä kotona rauhassa sen hitsausprojektin loppuun. Ensi viikolla täytyy aloittaa kesämökin maalausurakka ja sitten hän uusisi lopulta sen keittiön. Töitä olisi kyllä kotona tarjolla. ”Kunpa vaan terveyttä riittäisi”.

Harri kuului siihen ihmisryhmään, jotka tekivät mielellään ja myös osasivat tehdä. Olipa vuosien saatossa säästynyt euro jos toinenkin, kun rikkoontunut auto tai työkone oli tullut korjattu itse. Yleensä tapana oli ollut tehdä asiat niin hyvin, että korjatuista kohdista tuli parempia kuin alkuperäisestä. ”Miksihän ne saksalaisinsinöörit olivat tuonkin noin tehneet?”

Harri oli aina ollut työntekijä, jollaisen jokainen yritys haluaisi. Hän valitteli huonona päivänä kotona perheelleen työn raskautta ja huonoa palkkaa. Ääni kuitenkin muuttui täysin toiseksi, kun hän pääsi kertomaan työnantajansa tuotteista vaikka sukulaisten rippijuhlissa. Harrista muodostui yhtäkkiä lähes myyntitykkiä vastaava esittelijä. Hän oli ylpeä työnantajastaan.

Harri oli puhelias luonne ja kun sattui vielä niin mukavasti, että hän todellakin aina tiesi, mitä teki, oli ollut luonnollista, että hänestä oli muutaman vuoden työskentelyn jälkeen tullut yrityksen tuotannossa yksi tiiminvetäjistä. Siitä Harri oli erityisen ylpeä. Ja toihan se yli euron lisää tuntipalkkaakin.

Kieliä Harri ei koskaan ollut tullut opetelleeksi, mutta se ei häntä varsinaisesti haitannut. Hän oli ystävystynyt puolalaisten työtoveriensa kanssa jo ennen kuin nämä oppivat puhumaan Suomea. Muualta tulleiden oli ollut helppo pitää puheliaasta miehestä, joka osasi opastaa kaikessa. Joskus se tapahtui näyttämällä, piirtämällä tai puhumalla vähän kovempaa ja selkeämmin suomea. Tietysti joukkoon lisättiin aika lailla sattumanvaraisesti kaikki ne muutamat ruotsin- ja englanninkieliset sanat, jotka olivat jostain matkan varrella mukaan tarttuneet.

Harri oli tehnyt koko ikänsä kovasti töitä. Pienen pakollisen tauon oli 90-luvun laman aikana joutunut pitämään, mutta työttömyyden aikana oli ollut hyvä rakentaa ja kunnostaa pihapiirin ulkorakennukset. Nyt kun hän istui siinä hiljentyneessä pukuhuoneessa, hänen mieleensä hiipi väkisinkin pieni tyhjyys. Harri tiesi, että hän jos joku oli eläkepäivänsä ansainnut. Mutta silti hän ei voinut välttyä ajattelemasta myös sitä, mitä nuo raskaat työt olivat hänelle antaneet. Työ oli ollut osa hänen elämäänsä pitkälti yli 40-vuotta. Lapset oli ruokittu ja he olivat myös saaneet mahdollisuuden harrastaa. Asuntovelka oli maksettu. Hän oli aina myös tiennyt olleensa arvokas työnantajalleen.

Ensi talvena hän kyllä viettäisi pidemmän aikaa pohjoisessa hiihtäen kuin koskaan ennen. Ja metsätöitä hän voisi tehdä vähän vaikka joka päivä. Pitäisikö vihdoinkin uusia kalusto, niin voisi kunnolla nauttia siitäkin? Harri nousi penkistä ja lähti kävelemään viimeistä kertaa yhtä elämänsä tutuimmista käytävistä. Kotona olisi mukava kertoa kaikille, että eipä tule tänne ikävä. Kyllä kaikki sen kuitenkin tietävät, että ei se ole täysin totta…

Tämän tarinan Harria ei ole oikeasti olemassa. Esikuva kylläkin löytyy. Kunpa vaan sitä terveyttä olisi riittänyt.